Tyhjä aika kaivaa tuskan syviä kerrostumia.
Maasälpää, gneissiä, soraa.
Jokainen kivi hitaan kärsimyksen puristamana.

Tuskan syvät ankkurit ovat tarttuneet kiinni helvetin pohjamutaan.

Työ on päivästä päivään vittumaista. Miksi näyttäisin hymyilevää naamaa?


Minulla on iso maha, mutta mitä sitten? Se ei ole mikään syy nauraa minulle.


Nuoret snobit pukeutuvat hienoihin vaatteisiin, vaikka eivät tee työtä. Minä kuskaan heitä joka päivä kaupunkiin ja takaisin.


Palkka näistä hommista on naurettavan pieni työn yksitotisuuteen verrattuna, mutta eihän ne sitä tajua.


Vanhuksille yritän puristaa ystävällisyyttä, he ovat ansainneet hyvää kohtelua toisin kuin nuoret, joilla ei ole ollut elämässä mitään oikeasti raskasta.


Ajan tätä reittiä elämäni loppuun asti vailla toivon rahtuakaan.


Kun työpäivä on päättynyt, menen makaamaan pariksi tunniksi sänkyyn ja tuijotan kattoa.


Illalla kaipaan takaisin auton rattiin. Television ohjelmatarjonta ei tyydytä.

Kuinka kuvaisin näitä hetkiä?
Paljaana aikaa vasten.
Mitään ei tapahdu,
samat laulut soivat päivästä toiseen.
Kävelen tyhjissä maisemissa,
vaihdan vain sijaintiani
kaukana elämästä jonka unet minulle näyttävät.

Valkopukuiset liikemiehet kuljeskelevat isoissa ryhmissä.
Jossain vedetään kokaa.
Huvipuiston laitteet kieputtavat huutavia eläimiä.
Kohtalon musta laiva ui syvässä vedessä.
Niin kuin venäläinen runoilija, olen hiljaa ja huudan.

Olemme liitossa, minä ja Saatana.
Kuljemme mustina pitkin maita.

Vedän turpaan ihmisiä joita tulee vastaan
Vedän turpaan eläimiä joita tulee vastaan.
Revin irti kasvit joita tulee vastaan.

Pahanhajuinen hengitykseni saastuttaa joet ja järvet.
Langetan kirouksia jotka kohtaavat niidet uhrit varmasti kuin yö.

Minulle on taskussa pieni veitsi jolla kidutan kaunosieluja.
Kaiverran heidän ihoonsa viiltoja ja kun veri purskahtaa,
purskahdan minäkin nauramaan.

Minä ja Saatana, me olemme ikuiset.

valkea kuin maito joka valuu Kristuksen rinnoista
valkea kuin enkeleiden taivaallisen puvustamon
vaatteet valkea kuin paksuna kieppuva lumi
valkea kuin taivas kesäpäivänä jolloin aurinko jää ohuen pilviverhon taa
valkea kuin paperi, joka odottaa lukuja ja jakeita
valkea kuin morsiushuntu, kantajansa puhdas ja viaton
valkea kuin muna, uuden elämän universaali symboli

joen mutkan hämärässä kuljen Kristuksen Taivaaseenastumisen kirkkoon, minä yksinäinen
kuulen enkelten laulavan aamun valkoisia lauluja
ja kun tulen Herran huoneeseen, virteen yhtyvät ihmisten kielet

Avasin oven ja otin neljä askelta huoneen perälle. Siinä oli tietokoneen käynnistysnappi. Aloin täyttää taulukkoa. Puolen yön aikaan eteläinen Suomi on naputeltu. Join kuusi kuppia teetä neljällä pussilla, jotka jätin keskusyksikön päälle valumaan. Katselin kun savu nousi tehtaan piipuista. Sen jälkeen aloin deletoida tietoja. Aamunkoitteessa kaikki oli tyhjää, mutta en käynyt nukkumaan, jottei unirytmini kääntyisi. Kiersin kolme kertaa lammen lenkin ja kaksi kertaa kirkon lenkin. Tasan kello kymmenen kävin makuulle ja sammutin valot.

Oi joutuos kirkkahin jouluyö!

makaan välinpitämättömänä paskassa
raatokärpäset kävelevät naamallani
humalaiset kuseksivat päälleni
mikään ei kiinnosta

Raskasta kahlaamista tyhjässä.
Siitä ei tule väsyneeksi, siitä tulee raivoa päähän.
Kärsimystä joka näkyy aivokuvassa.
Tekisi mieli pistää tuokin ikkuna rikki.

Vihaan tekniikka-talous-hallinto -kompleksia.
Koko systeemiä: insinöörialoja, myyntiä, toimistotyötä
ja kaikkea mikä niiden piirissä on.
Sanalla sanoen: koko systeemiä.
Inho on myötäsyntyistä eikä sillä ole suoraa yhteyttä moraaliin.
Kaikki on paskan läpäisemää.
Ei tarvitse kysyä miksi en ole koskaan innostunut työelämästä.
Kaikki on tukahduttavan paskan läpäisemää.
Mikään ei pakene ankeuden totaliteettia.

Keksi mikä tahansa ala ja se on osa ankeutta.

Ja vaihtoehtoisuus on "hulluja monen värisissä vaatteissaan" -jalansijattomuutta.
Reaktiivisessa suhteessa systeemiin, osa sitä.
Skenetouhu on pelleilyä. Kuunnellaan vain jotain skenemusiikkia. Todella jalansijatonta.
Yritetään hengailla maailman ulkopuolella.
Perustaton perusta on siellä muoti, olkoonkin että se voi olla sitä, että pukeudutaan huonosti.

Maatalous, tuo tarpeellinen työ par exellance, on myös paskaa.
Siellä on eläimet ankeudessa ja viljaa puidaan systeemin puimureilla.
Tukia ja kaikkea. Maatila on lohduttoman ankeuden kuva.
Luomuviljely on reaktiivisessa suhteessa tähän.
Enää ei ole grundia, perustaa maanviljelyssäkään.

Ja vegaanisuuskin on vain tekninen ratkaisu teknisiin ongelmiin.
Se on itsen typistämistä. Siinä ei ole elämää. Siinä ei ole grundia.

Kaiken läpäisee systeemin paska.

Ainoa adekvaatti reaktio ankeuden totaliteettiin on masennus.


(Tai kenties on vielä jokin hämärä hippimökki,
jossa tanssitaan, pidetään ihmistä hyvänä ja lauletaan,
jokin paikka, jonne systeemin ankeus ei yllä.
En väitä että se olisi täysin mahdotonta.)