Tyhjä aika kaivaa tuskan syviä kerrostumia.
Maasälpää, gneissiä, soraa.
Jokainen kivi hitaan kärsimyksen puristamana.

Tuskan syvät ankkurit ovat tarttuneet kiinni helvetin pohjamutaan.

Työ on päivästä päivään vittumaista. Miksi näyttäisin hymyilevää naamaa?


Minulla on iso maha, mutta mitä sitten? Se ei ole mikään syy nauraa minulle.


Nuoret snobit pukeutuvat hienoihin vaatteisiin, vaikka eivät tee työtä. Minä kuskaan heitä joka päivä kaupunkiin ja takaisin.


Palkka näistä hommista on naurettavan pieni työn yksitotisuuteen verrattuna, mutta eihän ne sitä tajua.


Vanhuksille yritän puristaa ystävällisyyttä, he ovat ansainneet hyvää kohtelua toisin kuin nuoret, joilla ei ole ollut elämässä mitään oikeasti raskasta.


Ajan tätä reittiä elämäni loppuun asti vailla toivon rahtuakaan.


Kun työpäivä on päättynyt, menen makaamaan pariksi tunniksi sänkyyn ja tuijotan kattoa.


Illalla kaipaan takaisin auton rattiin. Television ohjelmatarjonta ei tyydytä.

Kuinka kuvaisin näitä hetkiä?
Paljaana aikaa vasten.
Mitään ei tapahdu,
samat laulut soivat päivästä toiseen.
Kävelen tyhjissä maisemissa,
vaihdan vain sijaintiani
kaukana elämästä jonka unet minulle näyttävät.

Valkopukuiset liikemiehet kuljeskelevat isoissa ryhmissä.
Jossain vedetään kokaa.
Huvipuiston laitteet kieputtavat huutavia eläimiä.
Kohtalon musta laiva ui syvässä vedessä.
Niin kuin venäläinen runoilija, olen hiljaa ja huudan.

Olemme liitossa, minä ja Saatana.
Kuljemme mustina pitkin maita.

Vedän turpaan ihmisiä joita tulee vastaan
Vedän turpaan eläimiä joita tulee vastaan.
Revin irti kasvit joita tulee vastaan.

Pahanhajuinen hengitykseni saastuttaa joet ja järvet.
Langetan kirouksia jotka kohtaavat niidet uhrit varmasti kuin yö.

Minulle on taskussa pieni veitsi jolla kidutan kaunosieluja.
Kaiverran heidän ihoonsa viiltoja ja kun veri purskahtaa,
purskahdan minäkin nauramaan.

Minä ja Saatana, me olemme ikuiset.

valkea kuin maito joka valuu Kristuksen rinnoista
valkea kuin enkeleiden taivaallisen puvustamon
vaatteet valkea kuin paksuna kieppuva lumi
valkea kuin taivas kesäpäivänä jolloin aurinko jää ohuen pilviverhon taa
valkea kuin paperi, joka odottaa lukuja ja jakeita
valkea kuin morsiushuntu, kantajansa puhdas ja viaton
valkea kuin muna, uuden elämän universaali symboli

joen mutkan hämärässä kuljen Kristuksen Taivaaseenastumisen kirkkoon, minä yksinäinen
kuulen enkelten laulavan aamun valkoisia lauluja
ja kun tulen Herran huoneeseen, virteen yhtyvät ihmisten kielet

Avasin oven ja otin neljä askelta huoneen perälle. Siinä oli tietokoneen käynnistysnappi. Aloin täyttää taulukkoa. Puolen yön aikaan eteläinen Suomi on naputeltu. Join kuusi kuppia teetä neljällä pussilla, jotka jätin keskusyksikön päälle valumaan. Katselin kun savu nousi tehtaan piipuista. Sen jälkeen aloin deletoida tietoja. Aamunkoitteessa kaikki oli tyhjää, mutta en käynyt nukkumaan, jottei unirytmini kääntyisi. Kiersin kolme kertaa lammen lenkin ja kaksi kertaa kirkon lenkin. Tasan kello kymmenen kävin makuulle ja sammutin valot.

Oi joutuos kirkkahin jouluyö!

makaan välinpitämättömänä paskassa
raatokärpäset kävelevät naamallani
humalaiset kuseksivat päälleni
mikään ei kiinnosta

Raskasta kahlaamista tyhjässä.
Siitä ei tule väsyneeksi, siitä tulee raivoa päähän.
Kärsimystä joka näkyy aivokuvassa.
Tekisi mieli pistää tuokin ikkuna rikki.

Vihaan tekniikka-talous-hallinto -kompleksia.
Koko systeemiä: insinöörialoja, myyntiä, toimistotyötä
ja kaikkea mikä niiden piirissä on.
Sanalla sanoen: koko systeemiä.
Inho on myötäsyntyistä eikä sillä ole suoraa yhteyttä moraaliin.
Kaikki on paskan läpäisemää.
Ei tarvitse kysyä miksi en ole koskaan innostunut työelämästä.
Kaikki on tukahduttavan paskan läpäisemää.
Mikään ei pakene ankeuden totaliteettia.

Keksi mikä tahansa ala ja se on osa ankeutta.

Ja vaihtoehtoisuus on "hulluja monen värisissä vaatteissaan" -jalansijattomuutta.
Reaktiivisessa suhteessa systeemiin, osa sitä.
Skenetouhu on pelleilyä. Kuunnellaan vain jotain skenemusiikkia. Todella jalansijatonta.
Yritetään hengailla maailman ulkopuolella.
Perustaton perusta on siellä muoti, olkoonkin että se voi olla sitä, että pukeudutaan huonosti.

Maatalous, tuo tarpeellinen työ par exellance, on myös paskaa.
Siellä on eläimet ankeudessa ja viljaa puidaan systeemin puimureilla.
Tukia ja kaikkea. Maatila on lohduttoman ankeuden kuva.
Luomuviljely on reaktiivisessa suhteessa tähän.
Enää ei ole grundia, perustaa maanviljelyssäkään.

Ja vegaanisuuskin on vain tekninen ratkaisu teknisiin ongelmiin.
Se on itsen typistämistä. Siinä ei ole elämää. Siinä ei ole grundia.

Kaiken läpäisee systeemin paska.

Ainoa adekvaatti reaktio ankeuden totaliteettiin on masennus.


(Tai kenties on vielä jokin hämärä hippimökki,
jossa tanssitaan, pidetään ihmistä hyvänä ja lauletaan,
jokin paikka, jonne systeemin ankeus ei yllä.
En väitä että se olisi täysin mahdotonta.)

 

 

 

pidätetty kaipuu maailman ääriin
humahtaa auki savannina rikkoen pienen tietoisuuden
gnuiden vaeltaessa isoissa joukoissa

jos edes kerran pääsisi pakkopaidastaan
aivoissa, rinnassa, jäsenissä heltiäisi
kuin tuhat kilometria joka suuntaan
muuta kuin suomalainen kauneudesta siivottu kaupunki

jossa yritys löytää sielulleen paikka livahtaa ulos on tuomittu ikuisesti epäonnistumaan

maailma on juokseva joki ja siinä kulkevat neulaset

maailma on vastaus rukouksiin joita ei-olevat tyhjyydessä hokevat

maailma on oman onnensa nojassa huojuva jättömaa jossa emanaation säteet tuntuvat enää heikosti

maailma on torimyyjän virnistys kun hän kaiken katoavaisuutta uhmaten käärii hauen paperiin

huhtikuussa aurinko heittelee katupölyä

ja illalla sen laskeuduttua nuoret maleksivat siihen tenniskengillään luonnoksen tulevasta kesästä

Vakiopaineen edessä vakosamettihousuiset boheemit polttavat tupakkaa

ja katselevat alhaalla siintävän kävelykadun valomainoksia

parvi variksia laskeutuu kirjaston portaille kuin kaksitoista tuomion merkkiä

ja savanni jäätyy kiinni äkkikylmään kevätyöhön

tuiskuttaa läpi lapsuuden ja nuoruuden
läpi maailmankaikkeuden ja ajan
tuiskuttaa valheiden ja valtataisteluiden päälle
valkoista sovittavaa lunta

Vankilassa josta on tarkoitus paeta.
Vaatteissa joita käyttämällä valehtelee.
Lähtöasetuksin jotka soisi voivan muuttaa.

Käteni kulkevat levällään ja repivät lehtiä koivujesi oksista. 
Horsmistasi lähtevät punertavat kukinnot.
Voimallisesti 
puristan rintaani mäntyjesi runkoja vasten
tunteeseen jolla ei ole nimeä.

kymmenenmiljoonaa vuotta pimeää metallisoraa 

jossa hän makaa hiljaa 
ja itkee
syyspellosta nousee pieniä myrkkypuita kuin rottia
taivas on likaisella öljyllä maalattu
sorvit poraavat reikiä ihmisten rintakehiin

sade tulee mustina veitsinä 

tänään kausaalisuuden murtumista vuotaa sisään olemassaolon kauhua

tänään polku johtaa metsäaukiolle jossa lojuu kuolleita ruumiita

tänään menneisyys on trauma joka kertautuu uusina traumoina

tänään tulevaisuus on takana sulkeutuva rautainen portti ja ikuisesti edessä jatkuva tyhjä tie

tänään aidointa on halu sulkea silmät ja nukahtaa koskaan heräämättä

tänään kausaalisuuden murtumista vuotaa sisään olemassaolon iloa

tänään polku johtaa metsäaukiolle jossa rakastettu tulee vastaan avojaloin

tänään menneisyys on onni joka kertautuu uutena onnena

tänään tulevaisuus on tie haaveiden kaupunkiin jota kulkee parhaiden ystävien kanssa

tänään aidointa on halu antaa lahja jokaiselle vastaantulijalle ja kiittää korkeinta

tuskan kylmät aallot repivät ruumistani

pimeän silmä valvoo minua yöt ja päivät

makaan painavan raudan alla

lempeä tuuli, vihreä metsä, kirkkaan sininen joki

kirkkaassa kuolinpalossani hyppäsin ruutuhyppyä
kuuntelin kun leonard cohen lauloi suzannea
seuraava kappale oli partisan
we have tree of us this morning, i'm the only one this evening

suomen ortodoksinen kirkko
ja suomen evolutionistisluterilainen kirkko
hyviä kirkkoja molemmat

kirkkaassa kuolinpalossani katsoin vastaantulijoita silmiin
vanhat ystävät näyttivät vihollisilta
ja viholliset vanhoilta ystäviltä
kierkegaardilainen isän rahoittama kyfoottinen elämä
ei yhtä paljon tekstiä, mutta taatusti yhtä monta salanimeä
jos kierkegaard eläisi, hän kirjoittaisi blogeja

minuun on tarttunut kuoleman sulava käytös
nopeasti syttyvät asemiinsa palaavat hymyt
kuin pelinrakentajan itselleen antamat läpisyötöt

ja tuska voidaan korvata keveillä merkeillä
elämänjano kahdeksanosaisella tiellä
mutta siellä se on
ja kuollessasi et haluaisi vielä lähteä

murheen mustilla mailla, jätteiden joukossa
varustetaan suurta sotalaivaa
kun se on valmis
se lähtee purjehtimaan maailman jokaiseen satamaan
vaatimaan väkivalloin korvausta

tuuli viskoo kiukkuisesti koivun lehtiä 
männikössä kahahtelee tuska 
joka huutaisi hirvittävällä äänellä jos sillä olisi suu

Lihava mies heittää kolme kertaa vettä kiukaalle. Isä ja poika poistuvat saunasta. Istun kyyryssä kädet polvien päällä ja tunnen kuuman selässäni. Joku sanoo, että Suomi valittiin maailman parhaaksi maaksi. Nyökkään. Mies vasemmalla puolellani huomauttaa, etteivät ne ottaneet talvea huomioon. Hallin puolella kaunis nainen astelee altaan puoliväliin ja laskeutuu uintikaistalle.

Vedän takin päälle ja kietaisen kaulaliinan kaulaan. Suljen oven, laskeudun portaat alas ja kävelen bussille. Minulla on mukanani iso reppu, tyyny ja patja. Olen aikeissa muuttaa bussiin asumaan, koska en kestä olla enää kotona, eikä minulla ole ketään jonka luokse mennä. Laitan patjan takapenkille. Se mahtuu siihen juuri ja käyn makaamaan. Minulla on kuukausikortti, joten voin olla bussissa niin kauan kuin haluan.

Katson Big Brotheria. Edes tv:ssä ihmisiä. Ottaisin tuon Marin puolisokseni, jos se suostuisi.

Olen yrittänyt soittaa kavereilleni, mutta kukaan heistä ei vastaa. Menen ulos ja huutelelen kävellessäni kovaan ääneen mitä mieleen tulee.

Olen kasannut asuntooni viikkojen annoksen ruokaa. Tarkoitukseni on laittaa maailman paras biisi soimaan ja kuunnella sitä repeatina nuo viikot. En kestä tätä elämääni, minun on pakko paeta johonkin ja minä rakastan tätä biisiä.

Haluan kauniin naisen. Kauniit naiset ovat minun enkeleitä. Olen ruma ja läski, mutta silti haluan kauniin. Vain kauniista tulee onni rintaan. Kaunis nainen on elämän tarkoitus.

Olen kirjaston parapsykologiahyllyjen äärellä. Toivon, että jonkin maan ulkopuolisen korkeakulttuurin olennot ottaisivat minuun yhteyttä. Tämä syksy on liian pimeä ilman ufojen valoa. Avaruudessa on ainoa toivoni.

Ostoskeskukset luovat valoaan pimeään. Tuotteiden keskellä on hyvä olla. Kävelen kaikki kaupat läpi: kenkiä, kankaita, vaatteita, cd-levyjä, kirjoja, astioita. Pidän siitä, että ne ovat uusia ja niitä voi koskettaa.

Harhailen Matkakeskuksessa. Odotan jokaista junaa. Jos sinä tulisit niillä.

Kävelen kaupungilla, ihmiset ovat kiinni. En pääse sisään.

En halua enää kantaa raskasta taakkaa ilman palkkiota. Haluan itselleni paljon hyvää. Jos en saa muuta, ostan munkin, jossa on vaaleanpunapäällysteinen kuorrutus.

Olen rock-tähti, odotan Alkon edessä kaupungin kauneinta tyttöä, johon olen rakastunnut. Kaikki nuoruuteni rakkaudet resonoivat tuossa rakkaudessa. Tyttö ei tunne minua, enkä ole oikeasti rock-tähti, mutta laulan silti hittiä, seison takki auki pakkasessa ja odotan hänen tulevan ulos.

Haluaisin vain nukkua. Unista tulisi minun todellisuuttani. En muistaisi enää mikä on unta ja mikä kuolemaa.

Kaipaan kaikkiin suuriin kaupunkeihin. Sinne missä on jotain. Suunnistan Jyväskylässä Pariisin kartalla. Tulen pimenevän Tuomiojärven tuntumaan. Joku puliukko on nukahtanut rantaviivalle.

synkät pilvet peittävät taivaan
hän huutaa pettymystänsä vastaantulijoiden kasvoille
kuolema korjaa hänet ennen kuin hän on ehtinyt tehdä mitään
kaikki mahdollisuutensa hävittäneenä, mykkänä
hänet heitetään teloitettavien junaan

satatuhatta tonnia pimeää kylmää soraa
ihmisten rinnoille asetetaan paksuja metallilevyjä
jotka puristavat heidät kiinni Vapaudenkadun asfalttiin
paskakärpäset kävelevät heidän kasvoillaan
madot syövät heidän kuollutta lihaansa